Kolikon toinen puoli

Elämä ei aina ole sitä miltä se näyttäytyy toisille ihmisille ulospäin. On myös niin, että toiset ihmiset ovat taitavampia kuin toiset peittelemään ja salaamaan asioita ja toimintojaan, kuin toiset. Usein vain ne lähimmät saavat tuta siitä kolikkomme toisesta puolesta ja lapset joutuvat usein peittelemään ja salaamaan vanhempiensa tekoja. Monet kantavat sielussaan raskaita asioita ja tapahtumia, puhumattomia, vaiettuja salaisuuksia ja asioita, jotka eivät aina päivänvaloa kestä. 

Vanhemmilla on suuri valta vaikuttaa siihen miten uskollisia salaisuuksien kantajia heidän lapsistaan tulee. Usein vallan vaikuttamisen apuna käytetään uhkailua, henkistä, fyysistä, hengellistä ja seksuaalista väkivaltaa ja toisinaan myös lahjontaa. Meidän perheessä toimi nuo kaikki muodot. Olimme eroperheen lapsia, jossa vanhemmillamme oli monenlaisia ongelmia. Usein nähtiin vain äitimme alkoholiongelmaisuus ja siitä aiheutuvat haavat ja hylkääminen, josta me lapset jouduimme osamme saamaan. Näiden syiden vuoksi jouduimme asumaan suurimman osan lapsuudestamme ja nuoruudestamme isämme luona. 

Uskonnollinen ja raitis isämme näytti monien silmissä lähes kiiltokuvaisältä, joka hoiti kolmea äidin hylkäämää lastaan kristillisellä rakkaudellaan. Meidän arki ja todellisuus oli kuitenkin kovin toisenlaista. Isäni teki päivätyön lisäksi usein lisätöitä autotallissaan, jotta sai meille ruuan, vaatteet ja katon päämme päälle. Hän sai monien ihmisten ylistyksen, koska isänä ja miehenä piti niin hyvää huolta lapsistaan. Tietenkin olimme iloisia ja kiitollisia siitä, että meillä oli isä, joka huolehti, että meillä oli koti, ruokaa ja vaatteita mutta elämässämme oli kuitenkin jotain, mikä rikkoi meidän idylliämme.

Minä sain esikoisena ja tyttönä pian ottaa vastuuta nuorempien sisarusteni hoidosta, kodin huolehtimisesta, ruuanlaitosta ja toimia ”isän pikku-vaimona” kuten iskä minua nimitti. Ikää minulla alkoi olemaan tuolloin 10 vuotta. Kun toisinaan protestoin liiallisista kotitöistä ja vaadin, että veljenikin saisi niistä osansa, oli isän tokaisu asiaan aina, että kotityöt on akkojen hommia, ei miesten. Kapinaani ja protestiini vastattiin fyysisellä kurituksella, remmi heilahti ja usein, koska olinhan ”kovapää”. Koska isä oli tiiviin hengellisen yhteisön jäsen, piti minun myös huolehtia hänen raittiuskuvastaan. Autotallissa juopottelun seuraamukset tarkoittivat minulle vessan siivoamista ja sammuneen isän raahaamista sänkyynsä. Pidettiin suumme kiinni, siitä että isä hiukan naukkaili kotioloissaan ja meni sitten taas sunnuntaina krapuloissaan seurakunnan kokouksiin parannusta tekemään. 

Minä ja siskoni saimme kasvatuksen, jonka varmasti muistamme lopunikäämme. Opimme, että akat on miesten palvelijoita ja ettei akat rupea talossa määräilemään. Niitä ylistäviä sanoja kauneudesta, sulokkuudesta ja naiseudesta, joita kaipasimme isämme suusta kuulla, saimme toki kuullaksemme, silloin kun isä kohdisti ne tyttökavereihimme. Se häpeä ja syyllisyys mitä isäni sanoista ja teoista koin, ystäviäni kohtaan, oli niin voimakasta, että se on seurannut minua kaikki nämä elinvuoteni.

Kuitenkin meistä kasvoi ihan ”hyvin pärjääviä kansalaisia” ja kuuliaisena tyttärenä olen pitänyt isästämme huolta kaikki aikuisuuteni vuodetkin. Meille sisaruksille perheyhteys on ollut aina hyvin tärkeää ja olemme kaikesta huolimatta halunneet pitää isästämme hyvää huolta. Oman kotini ovi on auennut isälleni ja hänen uudelle puolisolleenkin, vaikka hän ei minua ja poikaani koskaan hyväksynytkään tai kotiinsa päästänyt. Kun isäni sairastui 3 vuotta sitten hyvin vakavasti, puoliso hylkäsi isämme sairaalaan ja jouduin ottamaan vastuun isän hoidosta. Olin isälleni kuuntelija, kuntouttaja ja uuden kodin rakentaja. Totuuden nimissä se oli raskas ja vaikea taakka, koska tiesin, etten saa tästä kirkkaampaa kruunua vaan lisätyötä elämääni. Mutta minulle ei ollut vaihtoehto hylätä omaa isääni, siitäkään huolimatta, että tiesin ettei hän minulle ole koskaan ollut ”kiiltokuva- iskä”. Kun isä sai viimein otetta elämästään ja pääsi irti hyvin rikkovasta avioliitostaan, näytti jo hetken siltä, että olimme saaneet takaisin isän, joka halusi perheyhteyteen lastensa ja lastenlapsiensa kanssa. 

Mutta tarina jatkuu ja kolikon toinen puoli on se, että isä on aina ollut hyväuskoinen ja naisten palloteltavissa. Niin kuin hän itse aina hokee: ”minua saa naiset käyttää hyväkseen”. Tämän toki myös ex-puoliso oli oppinut isästäni 25 vuoden aikana ja kun hänelle tuli asunto-ongelma remontin vuoksi, hänellä oli syy käyttää isäämme taas hyväksi. Tietenkin tämä remontti oli heille Jumalan ihme ja Hänen tekojaan ja isämme hyväuskoisena vastaanotti avuntarvitsijan ja nieli valheet mitä nainen hänelle syötti. Kävimme tässä taannoin yhdessä sisarusteni kanssa puhumassa isällemme ja ex-puolisolle tilanteesta ja vastaanotto oli hyvin kylmää ja tylyä. Ex-puolisolle olemme edelleen ”mitättömyyksiä, emme edes ihmisiä” ja erityisesti minä olen ollut syypää heidän eroonsa. Isäni hoki ex-vaimonsa olevansa muutoksen tiellä ja kun ex-puoliso meitä syytti ja mitätöi, ei isämme meitä puolustanut. Kaikki se rakkaus ja työ mitä isäämme kohtaan olimme antaneet ja tehneet pyyhittiin käden pyyhkäisyillä pois, aivan kirjaimellisesti.

Meitä ei tarvittu enää, eikä ole koskaan tarvittukaan. Raamatussa lukee (vai oliko se sittenkin isämme omaa tulkintaa), että miehen tulee luopua isästään, äidistään ja lapsistaan vaimonsa vuoksi, joten mitä minulla on siihen sanomista. Kyllä, me sisarukset olemme kaikki jo keski-ikäisiä ja pärjäämme kyllä omillamme ilman isää. Voin vain omasta puolestani sanoa, että lapsuudessani koin äidin hylkäämisen kipeänä tapahtumana elämässäni, enkä sitä silloin ymmärtänyt miksi hän niin teki. Nyt aikuisena naisena ja äitinä, on ymmärrykseni lisääntynyt mutta sisäinen lapsi minussa kysyy, miksi isän hylkääminen tuntuu tänään näin kipeältä?

Kuin eläisin uudelleen hetken, jonka koin 9-vuotiaana. Tulin yhdessä isäni kanssa tyhjään kotiin, josta äitini oli häipynyt tavaroiden kanssa. Tänään astun lapsuuteni kotiin, josta myös isäni on häipynyt ja minulle jää vain haave perheyhteydestä, jota olen koko lyhyen elämäni ajan kaivannut.

Tyhjä koti