Yhden Tarinan verran

”Kosketus on ensimmäinen ja viimeinen kieli, joka ihmisellä on.” Tällaisen lauseen luin eräästä artikkelista, jossa puhuttiin kosketuksen tärkeydestä ihmiselle. Ja niin totta! Itse sain monta kertaa nähdä ja kokea kosketuksen ihmeitä tekevän voiman, kun hoidin ihmisiä työssäni lähihoitajana ja hierojana. Erityisesti yksi tapaus on jäänyt mieleeni lähtemättömästi.  Olimme pienellä porukalla eräässä tapahtumassa antamassa ilmaiseksi pieniä hartiahieronta hetkiä. Ihmiset ottivat yleensä aina pienen rentoutushetken ilolla vastaan. Siinä hieroessamme ihmisiä, paikalle saapui isokokoinen ja vanhemman puoleinen mies katselemaan touhujamme. Hänen olemuksestaan näki, että muutama ”rohkaisuryyppy” oli miehelle usein maistunut. Siinä hän vierelläni irvaili kovaäänisesti työtäni ja räävi suutansa. Sanoin miehelle, että tule vaan istumaan tuoliin hartiahierontaan. Hän katsoi minua hiukan hölmistyneenä,  reagointini ei ollut ilmeisesti sitä mitä hän odotti ensin haukuttuaan minut .  Mies e

Muistatko sen fiiliksen kun penskana opettelit ajamaan fillarilla? Kun monta kertaa kaaduttuasi aloit viimeinkin haltsaamaan sen jujun, että pitää vaan muistaa polkea ja lujaa. Kun apupyörätkin sitten viimein otettiin pois ja isän käsi piteli vielä hetken kiinni satulan takaa ja kuulet takanasi äänen: ” Polje,polje, anna mennä vaan!” Ja siinä sitten huristit tukka putkella onnea ja ylpeyttä täynnä onnistumisestasi. Mikä tunne! Olit oppinut uuden taidon. Taidon, jota pystyit nyt esittelemään ystävillesi ja joka toi sinulle upean onnistumisen tunteen, ylpeyden siitä, että sinä osaat! Mihin on kadonnut, se ylpeyden tunne kun onnistut elämässäsi jossain mistä voisit rintaasi röyhistää? Missä ovat kannustavat selkään taputukset ja kehut kun teit hyvin! Miksi niin monesti suustasi tulee vain hyvin hiljainen kuiskaus: ”No, eihän tää nyt mitään, kuka vain tähän pystyisi.”  Ja kannustajatkin saattavat tokaisevat vaikka jotain sellaista kuin: ”Kiitos kuuluu vain Jumalalle, että sait tuon

Ihminen on siitä kummallinen otus, että se kerää elämän matkaltansa mukaansa ”evästä”. No, löytyyhän eläinkunnastakin näitä keräilijöitä. Mieleeni tulee jostain syystä pillerinpyörittäjä, kovakuoriainen. Tuo otushan kerää pyöritellen lehmänlannasta palleroita, joita se sitten syö ja käyttää muniensa haudontakammiona. Mitä me sitten oikein lastaamme omaan reppuumme? Joskus tuntuu, kun ihmisiä kuuntelee, että sinne on tullut nyt kerättyä tuota lantaa.  Reppu kuulostaa olevan täynnä katkeruutta, kateutta, vihaa ja pahansuopaisuutta. Miksi me sellaista haalimme repun täydeltä ja sitä mukana kannamme, vuosikymmenienkin ajan? Kannattaako tuollaista evästä kerätä ja säilyttää? Mehän olisimme kuin tuo pillerinpyörittäjä, söisimme itse sitä paskaa, jota olemme reppuumme keränneet ja pahimmassa tapauksessa kasvattaisimme lapsemmekin tällaisella eväällä. Joskus on hyvä tehdä inventaariota reppunsa sisällön suhteen. Pysähtyä vaikka kannonnokalle ja poistaa sieltä se mikä painaa ja on pil

Muistatko sen tunteen kun olet saanut jotain hyvää ilman että olisit sitä odottanut tai ansainnut?  Oletko saanut kokea tälläistä hyvää? Jokaisen pitäisi saada kokea tälläinen lahja, sillä sen saatuasi muistat sen kyllä elämäsi ajan ja usein se johtaa siihen, että haluat itsekin olla antamassa samanlaisen kokemuksen jollekin toiselle.   Näin joulun alla tämä hyvän kierto nousee esille monelta taholta mutta en puhu nyt vain yhden juhlapyhän aiheuttamasta antamisen iloista. Kysymys on koko elämän mittaisesta asennemuutoksesta. Siitä, että oppisimme, siinä missä nyt kulloinkin matkaamme, olemaan sydän ja silmät auki ja valmiina tekemään sen pienen tehtävän, minkä juuri tänään eteemme saamme. Usein se tarkoittaa valtavirrasta esiin tulemista tai mukavuusvyöhykkeeltämme pois hyppäämistä. Minä olen ollut hyvin onnekas, sillä olen saanut kokea näitä hyvän kiertolahjan kokemuksia useita.  Eräs niistä tuli yllättäen kotiovelleni. Olin haaveillut joskus opettelevani vispipuuron tekemisen,

Aamuni oli lähtenyt tahmeasti liikkeelle. No, se nyt ei ollut mitään uutta. Työuupumuksesta johtuva väsymystila ja marraskuinen harmaan sateinen ilma, tekivät sängystä nousemisen vaikeaksi. Kun viimein olin saanut itseni teekupin äärelle, huomasinkin olevani aivan aikataulussa. Ehtisin jopa tehdä pienen kävelyreissun ennen sovittua tapaamistani. Hörppäsin teeni, vedin farkut jalkaani ja työnsin pipon syvälle korviini, koska sattui taas olemaan "bad hair -day". Lähtiessäni nappasin vielä kamerani mukaan, josko löytäisin matkalta jotain kuvattavaa. Parkkeerasin autoni läheisen puistotien varteen ja lähdin kamerani kanssa kuljeskelemaan etsien jotain mielenkiintoista kuvattavaa. Sain pari otosta kuvattua, kun silmiini pisti iäkäs nainen, joka seisoi jonkin matkan päässä minusta.  Nainen oli kivunnut puistotien ylämäkeä puoliväliin saakka. Hän oli laskenut kauppakassinsa jalkojensa juurelle ja seisoi paikoillaan, jalkoihinsa kumartuneena. Siinä pusikossa ollessani ohitseni

Uusi aluevaltaukseni starttaa. Katsotaan mihin tämä kehittyy. Ajatuksenani on kirjoittaa teille Tarinoita, jotka tarvitsevat äänen. Lisäksi Tarinani saavat aina kuvan. Valokuvat ovat suurimmaksi osaksi omasta albumistani.  Ensi askeleet ovat aina haparoivia mutta kunhan saan yhteyden toimimaan tämän tekniikan kanssa, niin sitten mennään. Hyppää kyytiin!  Lähdetään yhdessä matkalle Tarinoiden moninaiseen maailmaan! Rohkeasti vaan kyytiin.