Ydin
Olin pyhänä joulukirkossa
pikkutytön kanssa kuuntelemassa ja katselemassa jouluevankeliumia. Seuratessani
tytön reaktioita saarnan ja kuvaelman aikana, sain kosketuksen omaan ytimeeni
ja vanhat muistot tulvivat mieleeni.
Muisto liittyi lapsuuden pyhäkoulutätiin. Muistikuvat
pyhäkoulun ”saarnoista” ovat haalistuneet mutta tädin teot ja sanat, jotka
koskettivat pienen tytön kaipaavaa sydäntä, nousivat vahvoina ytimestäni.
Muistan kuinka pyhäkoulutäti kutsui minut kerhotilaan
keinustani, jossa olin talvi pakkasessa kylmissäni odotellut häntä jo tuntien
ajan. Sain olla hetken tädin kanssa kahden, ennen kuin toiset lapset saapuivat
paikalle. Täti lämmitteli kumisaappaissa paleltuneita jalkojani käsiensä
välissä ja kaatoi kuumaa höyryävää ja makealta tuoksuvaa kaakaota kuppiini. Sain
murisevaan masuun värikkäästi koristellun voileivän, jonka ahnaasti söin. Pyhistä
puheista ei juuri jäänyt mitään muistikuvaa mutta tädin teot, hymy, hellyys ja
huolenpito porautuivat ytimeeni. Siinä tädin
hieroessa jalkojani ja mutustellessani leipää kuulin tädin lausuvan ihanimmat
sanat ikinä. Hän sanoi, että vaikka ei koskaan omaa tyttöä saanutkaan, niin onneksi
sai tällaisen suloisen ”lainatytön” hoidettavakseen.
Siinä kirkonpenkillä pikkutytön vieressä istuessa ajattelin tuota
tapahtumaa. Kaiken sen karun elämän keskeltä, jossa tuolloin elin, jäi minulle kaunis
ja lämmin muisto pyhäkoulutädistä. Mietin kuitenkin nyt aikuisena kuinka vaikea
ja arka asia on varmasti ollut naiselle kertoa omasta, ehkä kipeästäkin
asiasta pikkutytölle, jota sai hetkittäin hoivata.
Me olemme näin aikuisinakin hiukan samanlaisia kuin
pikkulapset kirkonpenkillä. Kovin kauaa ei jaksaisi pylly pysyä paikoillaan
saarnoja kuuntelemassa, vaikka osa puheista varmasti kovin pyhiltä
kuulostaisikin. Kaipaamme kosketusta ytimeen. Tässä taannoin kuulin ystäväni suusta, kuinka
hän oli kirkonmenoissa kokenut pastorin puheen tyhjäksi. Hän oli jäänyt
kaipaamaan sitä inhimillistä kosketusta, joka olisi osunut ytimeen.
Monesti vain käy
niin, että kirjoitamme tai puhumme hienoista ja tärkeistä asioista, mutta siitä
huolimatta teksti tai puhe ei vain jätä minkäänlaista jälkeä lukijaan tai
kuulijaan. Mutta kun uskallamme
laittaa itsemme likoon, antaa ytimestä, niin vaikutus on yleensä toinen.
Uskallanpa jopa väittää että, yksi tarpeistamme, on saada
kuulla tai lukea, ettemme ole ainoita arjessa rämpiviä luusereita, näinhän me toisinaan
itseämme nimittelemme. Haluamme kurkistaa ihmisten kulissien taakse, koska ydin
meissä kaipaa löytää aitoutta ja toisen samanlaisen olennon, joka painii kenties
samojen asioiden kanssa kuin minä. Tarvitsemme elämäämme ihmisiä, joiden aitous valaisee
arkea ja näyttää sen mitä me kaikki olemme, kasa lihaa, luuta ja ydintä.
Avoin ydin |
Kommentit
Lähetä kommentti