Pyhäkoulutäti

Minuun on jäänyt monenlaisia jälkiä elämän varrelta. Kaikki jäljet eivät ole kauniita ja toivottuja mutta on myös jälkiä, jotka ovat hoitaneet minua sieluani myöten ja ne jäljet olen halunnut tallentaa sydämeeni. Toisinaan nämä kauniit jäljet nousevat pintaan juuri silloin, kun niitä eniten tarvitsen ja hoitavat yhä edelleenkin kipeitä kohtia minussa. 

Yksi tällainen on pyhäkoulutädin jättämä jälki minuun. Olin tuolloin 5- vuotias pikkulikka. Asuin äitini kanssa kerrostaloalueella ja usein meitä talojen lapsia oli lauma ulkona leikkimässä ja sunnuntaisin kokoonnuttiin kerhohuoneen ovelle odottamaan, niin kovasti kaivattua kaakaopyhäkoulun alkua. Tarinani ei kerro sitä, kuinka monen muun lapsen elämä tuolloin oli sementtiseinien sisällä samanlaista kuin minun. Elämä alkoholisti äidin kanssa oli hyvin kaaottista ja turvatonta. Useana yönä jouduin menemään nukkumaan ilman päivän ateriaa. Siksi sunnuntain pyhäkoulusta oli tullut minulle kovin tärkeä hetki, eikä ainoastaan tarjolla olevan kaakaon ja leivän vuoksi, vaan myös tädin, joka tarjosi syliä ja lohtua elämääni. 

Yksi pyhäkoulu hetki on erityisesti jättänyt hellän jäljen minuun. Olin tuona iltapäivänä ollut pihalla jo pitkään odottelemassa tädin saapumista. Olin paennut kotoa kännisiä tappelevia aikuisia ja hädissäni olin sujauttanut kumisaappaat paljaisiin jalkoihini. Nyt pakkanen nipisteli varpaitani ja kyyneleet polttelivat silmiäni. Onneksi pihalla ei näkynyt muita lapsia joten uskalsin antaa kyyneleitten tulla. Viimein pitkä odotukseni palkittiin ja näin tädin avaavan kerhohuoneen oven. Hän vilkaisi suuntaani ja kutsui minut luokseen. Pyhäkoulun alkuun olisi vielä tovi mutta täti pyysi minut sisälle lämmittelemään. Kun riisuin kumpparit eteiseen hän vilkaisi jalkoihini, otti kädestäni kiinni ja vei minut sohvalle viltin alle niitä lämmittelemään. Hetken päästä istuin hänen sylissään kuuma kaakaomuki ja voileipä kädessäni, hänen siinä samalla hieroessaan jääkylmiä jalkojani, jonka jälkeen hän laittoi omat sukkansa jalkoihini. Mieleni parani ja itkukin  tyrehtyi. Siinä hänen silittäessään takkuista tukkaani, kuulin hänen kauniit sanansa minulle. ”Kunpa minulla olisi juuri sinunlaisesi suloinen pikku tyttö.” 

Miten nuo sanat saivatkaan sydämeni iloiseksi ja vielä kauan tuon hetken jälkeenkin nuo sanat ovat hoitaneet haavoilla olevaa sydäntäni. Minuun jäi hyvän jälki, joka on säilynyt kaikki nämä vuodet. Näin aikuisena olen toisinaan miettinyt tätiä ja hetkeämme. Joskus muistan surumieliset tädin kasvot ja mietin, millainen mahtoi hänen elämäntarinansa olla. Oliko hänellä lapsia vai koki hän kenties kipua lapsettomuudesta? Näkikö hän pienen tytön, joka janosi syliä ja hoivaa ja kuuliko täti minun äänettömän kuiskaukseni silloin siinä hänen sylissään ollessani, joka sisältäni lähti: ”minä haluaisin olla sinun pikku tyttösi.”


Jälki säilyy.







Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Hullut ja Hurskaat

Kolikon toinen puoli