Elän ihmeessä,yhä tänäänkin!

Minulta on aika ajoin kyselty, että vieläkö elämäni on ihmeitä täynnä? No minä elän, joten siinä on minulle joka päivä ollut ihmettä kerrakseen. Niille lukijoille, jotka eivät historiaani tunne avaan asiaa sen verran, että ehkä pääsette hieman kärryille. Reilu 10.v sitten avioidun toisen kerran elämässäni mutta tämä avioliitto kariutui jo puolen vuoden päästä häistä miehen päätöksestä. Olin ensimmäisestä erostani saanut pojan ja jäin taas jatkamaan elämääni kahden hänen kanssaan. Poikani oli toisen eroni aikoihin 10-vuotias. Ero otti niin koville, että harkitsin itsemurhaa mutta ennen junan alle menoa, henkäisin Jumalan puoleen ja pyysin apua Häneltä. Olin kantanut uskoa sydämessäni lapsuudestani saakka mutta en antanut Jumalan kantaa elämääni, vaan olin aina pärjännyt omilla voimillani tai niin luulin. Nyt vuosia myöhemmin taaksepäin katsoessani voin todeta, ettei minulla oikeastaan ollut mitään todellista hajuakaan siitä, mitä sydämen usko oli ja mitä ”lapsen uskolla” Raamatussa tarkoitetaan. Opin jotain siitä noiden eron jälkeisten vuosien aikana. Ero iski minut niin lujasti maahan, että kuoleman halu oli seuranani lähes päivittäin. Voimavarat olivat lähes olemattomat mutta sisälläni paloi kuitenkin jokin pieni hiilen kokkare, sillä muutenhan en tässä enää mitään kirjoittelisi. Poikani oli tuolloin suurin syy siihen, miksi raahauduin eteenpäin päivästä ja vuodesta toiseen. En halunnut opettaa hänelle, että kun elämä lyö maahan, luovuta!

Eroni myötä koin koko ihmiskunnan hyvin epäluotettavaksi ja suojasin sisimpäni kaikelta, vetäydyin panssarikuoreen ja ajattelin pysyä siellä lopunelämäni. Masennus oli hyvin lamaannuttava mutta en tukeutunut lääkkeisiin tai muihinkaan hoitoihin, mitä minulle kyllä tarjottiin. Tämä johtui pitkälti siitä, että olin elämäni aikana jo niin paljon käynyt erilaisissa terapioissa ja kokeillut lääkehoitoakin mutta lääkeherkkyydestä johtuen en halunnut turruttaa enää aivojani. Päätin kokeilla Jumalaa. Olin lukenut Raamatusta, että Jumala odottaa meiltä lapsen uskoa ja täydellistä luottamusta Häneen. Minulle se oli jotain uutta, sillä olin kasvanut ajattelumalliin, että pitää itse pärjätä, olla ahkera ja auttaa toisia. Silloinen tilani kuitenkin oli niin huono, että en enää kyennyt mihinkään noista. Niinpä heitin pallon kokonaan Jumalalle ja kokeilin lapsen uskoa. Muistan joskus useiden ihmisten silloin sanoneeni minulle, että he olivat kateellisia minulle, kun sain niin paljon ”siunauksia” ja olin niin rohkea. Paljoapa he tiesivät rikkimenneestä maailmastani, historiastani ja siitä miten vaikeaa jokapäiväiset kamppailuni olivat. Sen vuoksi en heidän lausahduksiaan tai toisinaan ilkeitä tekoja juurikaan noteerannut, vaan keskityin rakentamaan omaan suhdettani Luojaani ja poikaani. Siinä oli pienelle ihmiselle kylliksi tekemistä. Minun maailmani muuttui niiden vuosien aikana aivan toisenlaiseksi ja uskallan sanoa, että se muutos vaikutti positiivisesti myös poikaani. Nuo vuodet kasvattivat ja opettivat minua löytämään itseni ja rikkomaan sellaisia rajoja, joita ilman olisimme niin monin eri tavoin vapaita. Lapsen uskoon heittäytyminen opetti ja kasvatti löytämään uudenlaisen suhteen Jumalaan ja uskoon. Jokainen tarvitsee omanlaisensa reitin päästäkseen voimaan hyvin sisimmässään, eikä ole vain yhtä ”hoitotapaa”, vaan Luojalla on käytössään monenlaisia tapoja ja keinoja. ”Hoitokuurini” sopi minulle kuin nappi silmään ja sai aikaan tarvittavan kasvun ja kehityksen, siksi voin sanoa, että kyllä, elän ihmeessä, tänäänkin!

Ihmeellinen elämä

.