Minä osaan!
Muistatko sen fiiliksen kun penskana opettelit ajamaan fillarilla?
Kun monta kertaa kaaduttuasi aloit viimeinkin haltsaamaan sen jujun, että pitää
vaan muistaa polkea ja lujaa. Kun apupyörätkin sitten viimein otettiin pois ja
isän käsi piteli vielä hetken kiinni satulan takaa ja kuulet takanasi
äänen: ” Polje,polje, anna mennä vaan!” Ja siinä sitten huristit tukka putkella
onnea ja ylpeyttä täynnä onnistumisestasi.
Mikä tunne! Olit oppinut uuden taidon. Taidon, jota pystyit nyt
esittelemään ystävillesi ja joka toi sinulle upean onnistumisen tunteen,
ylpeyden siitä, että sinä osaat!
Mihin on kadonnut, se ylpeyden tunne kun onnistut elämässäsi jossain
mistä voisit rintaasi röyhistää? Missä ovat kannustavat selkään taputukset ja
kehut kun teit hyvin! Miksi niin monesti suustasi tulee vain hyvin hiljainen
kuiskaus: ”No, eihän tää nyt mitään, kuka vain tähän pystyisi.” Ja kannustajatkin saattavat tokaisevat vaikka
jotain sellaista kuin: ”Kiitos kuuluu vain Jumalalle, että sait tuon
onnistumaan.”
Ettet nyt vain ylpistyisi onnistumisistasi ja taidoistasi!
Tuskin kukaan penskanakaan kuuli kenenkään kiittävän fillarin
keksijää siitä, että sinä opit sillä ajamaan. Vaan sinä ihan itse opettelit
taidon, teit kaiken sen työn ja nousit ylös kaaduttuasi yhä uudelleen ja
uudelleen.
Olisiko aika opetella se taito uudestaan. Taito olla ylpeä
itsestäsi ja lahjoistasi?
Ja kannattaa ne kannustajatkin valita siihen vierellesi huolella. Meissä kun kuitenkin asuu se pieni minä
edelleenkin, joka tässä elämän pyörteissä kaipaa rohkaisua, kiitosta ja kannustajia,
jotka huutavat monta kertaa kaaduttuasikin:
”Ylös, ylös ja anna mennä vaan Sinä pystyt siihen!”
Kommentit
Lähetä kommentti