Minä osaan!

Muistatko sen fiiliksen kun penskana opettelit ajamaan fillarilla? Kun monta kertaa kaaduttuasi aloit viimeinkin haltsaamaan sen jujun, että pitää vaan muistaa polkea ja lujaa. Kun apupyörätkin sitten viimein otettiin pois ja isän käsi piteli vielä hetken kiinni satulan takaa ja kuulet takanasi äänen: ” Polje,polje, anna mennä vaan!” Ja siinä sitten huristit tukka putkella onnea ja ylpeyttä täynnä onnistumisestasi.
Mikä tunne! Olit oppinut uuden taidon. Taidon, jota pystyit nyt esittelemään ystävillesi ja joka toi sinulle upean onnistumisen tunteen, ylpeyden siitä, että sinä osaat!

Mihin on kadonnut, se ylpeyden tunne kun onnistut elämässäsi jossain mistä voisit rintaasi röyhistää? Missä ovat kannustavat selkään taputukset ja kehut kun teit hyvin! Miksi niin monesti suustasi tulee vain hyvin hiljainen kuiskaus: ”No, eihän tää nyt mitään, kuka vain tähän pystyisi.”  Ja kannustajatkin saattavat tokaisevat vaikka jotain sellaista kuin: ”Kiitos kuuluu vain Jumalalle, että sait tuon onnistumaan.”
Ettet nyt vain ylpistyisi onnistumisistasi ja taidoistasi!

Tuskin kukaan penskanakaan kuuli kenenkään kiittävän fillarin keksijää siitä, että sinä opit sillä ajamaan. Vaan sinä ihan itse opettelit taidon, teit kaiken sen työn ja nousit ylös kaaduttuasi yhä uudelleen ja uudelleen.  

Olisiko aika opetella se taito uudestaan. Taito olla ylpeä itsestäsi ja lahjoistasi?
Ja kannattaa ne kannustajatkin valita siihen vierellesi huolella.  Meissä kun kuitenkin asuu se pieni minä edelleenkin, joka tässä elämän pyörteissä kaipaa rohkaisua, kiitosta ja kannustajia, jotka huutavat monta kertaa kaaduttuasikin:

”Ylös, ylös ja anna mennä vaan Sinä pystyt siihen!”




Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kaksi astiaa

Kiiltokuvatyttö

Kolikon toinen puoli