Uusperheen kokonainen ja puolikas äiti

Olen asunut melkein koko ikäni uusperheessä. Ensin lapsuudessani, nuoruudessani ja nyt sitten aikuisuudessani. Ydinperheestä minulla on kokemusta vain muutamasta lapsuusvuodesta, joten voisi kai jo sanoa, että olen kokemusasiantuntija, mitä uusperhe elämään liittyen tulee.

Olen saanut tai joutunut, miten sen nyt ilmaista haluaa, näkemään uusperheen elämän koukeroita lapsen, nuoren ja aikuisen silmin. Jo ollessani 10-vuotias sain velipuolen, joka oppi kutsumaan minua äidikseen. Tämä johtui paljolti siitä, että hoidin usein häntä äitini ja isäpuolen alkoholi ongelmien vuoksi. Kunnes sitten 4-vuotiaana velipuoleni otettiin huostaan. Siihen mennessä olin jo oppinut ja nähnyt hyvin värikästä uusperhe elämää, enkä voi sanoa, että kokemukset olisivat olleet positiivisia mutta kovalla kädellä kasvattavia kyllä. Puolikas äiti minusta tuli jo 18-vuotiaana ja voin sanoa, etten todellakaan ollut siihen silloin kypsä millään mittarilla. Opettelin aikuisuuden itsenäistä elämää, johon sekoittui oman lapsuuteni haavat, tuore avioliitto, puolisoni lapset ja ex-puoliso, jonka mukana viha ja katkeruus olivat voimakkaasti läsnä. Uusperhe elämä jatkui siis elämässäni hyvin raskaana ja negatiivisessa sävyssä, eikä minulla ollut minkäänlaisia taitoja selviytyä niistä. Vasta oman lapsen syntymän jälkeen alkoi asioita valjeta minulle ja kun omasta lapsestani tuli erolapsi, oli oma syyllisyyteni kovin raskas taakka kantaa. Olisin halunnut tarjota lapselleni rakastavan ydinperheen mutta siihen emme silloisen puolisoni kanssa kyenneet. Ymmärsin kuitenkin sen kivun ja erotuskan, jota lapsi kokee, kun toinen vanhemmista muuttuu etävanhemmaksi. Olinhan sen itse lapsuudessa nahoissani kokenut ja tuntenut. Äitinä halusin pystyä omalta osaltani tekemään kaikkeni, jotta lapsen suhde isään olisi mahdollisimman läheinen ja turvallinen, erosta huolimatta. Toinen asia mitä aina halusin tukea ja vahvistaa, oli lapseni suhde uuteen puolikkaaseen äitiinsä, jos ja kun sellainen hänen elämäänsä tulisi. Omat ikävät ja raskaat kokemukseni olivat avanneet silmäni ymmärtämään, etten saisi olla vahingoittamassa lastani omien virheideni ja käsittelemättömieni asioitteni vuoksi. En myöskään halunnut satuttaa lastani negatiivisten tunteitteni vuoksi, niin että olisin käyttänyt lastani aseena, suhteessani ex-puolisooni. Tokihan kaikki ei aina sujunut juuri niin kuin olisin toivonut tai halunnut. En voi täällä ylpeillä ”sulista hatussani”, koska niitä ei ole. Mutta sen voin todeta, nyt lapseni jo ollessa aikuisen miehen iässä, että jotain olen ja olemme ex-puolisoni kanssa tehneet oikein. Minulla on mielestäni hyvä ja lämmin suhde poikaani ja hänellä on suhde isäänsä (minun tehtäväni tässä ei ole arvioida heidän suhteen syvyyttä tms.). Myös minä voin sanoa, että oma suhteeni pojan isään on toimiva. Tietenkään ilman riitoja ja ongelmia ei meidän kuviot erovanhempina aina sujuneet mutta me selvisimme niistä niin, etteivät välimme tulehtuneet lopuniäksemme ja asioista pystyttiin jollain tasolla aina puhumaan. Tämä vaati kuitenkin molemmilta vastaan tulemista ja omien tunteiden yms. läpikäymistä.

Ensimmäisen eroni jälkeen elämääni tuli uusia avo-ja avioliittoja ja heidän mukanaan lapsia ja ex-puolisoita. Näissä suhteissa olen joutunut näkemään kovin häikäilettömiä vanhempia ja heidän tekojensa seuraamuksia. Lisäksi entisessä työssäni lastensuojelussa, tapasin paljon erovanhempia, joiden käytös oli hyvin epäkypsää ja vahingollista, ennen kaikkea heidän lapsilleen. Kuinka monen erovanhemman suusta olenkaan kuullut todella surullisia ja vihantunteita nostattavia asioita ja tekoja, joita niin monet aikuiset tekevät lastensa kautta ”kostaakseen” omat kaunansa ex-puolisoilleen ja näiden uusille kumppaneille. Äitinä on ollut hyvin vaikeaa ymmärtämään äitejä, jotka vahingoittavat isä-lapsi suhdetta, sillä niin tehdessään he satuttavat eniten omia lapsiaan tai niin kuin usein asian ilmaisen ”he kaivavat omaa hautaansa”. Sympatiaani eivät myöskään saa isät, joka hylkäävät eron myötä omat lapsensa tai tapaavat näitä vain, kun se heidän omaan elämän hetkeensä sopii. Minkälaisen isä- ja miesmallin he jättävätkään, erityisesti pojillensa!

Meidän ajalle on ominaista se, että ketään ei saisi syyllistää mistään. Minä olen kuitenkin sitä mieltä, että jos ihminen ei koskaan tunne syyllisyyttä teoistaan, hän ei myöskään ymmärrä tekojensa seuraamuksia, eikä kenties koskaan paranna tapojaan. Minusta ne isät ja äidit, jotka purkavat vihan, katkeruuden tai pahan olonsa ex-puolisoon tai tämän uuteen kumppaniin niin, että käyttävät lapsia niiden aseina, pitäisi istuttaa omaan myrkkyynsä, jotta he saisivat kokea sen tuskan, mitä heidän toimintansa aiheuttaa heidän lapsilleen. Ja kuten totesin tässä jo aiemmin niin täällä päässä ei ole täydellinen äiti sormeaan heristämässä, vaan täällä on kokonainen- ja puolikasäiti, joka on istunut siinä omassa myrkyssään ja sen myötä ymmärtänyt, että jos itse jatkan näin, saan maistaa lopunelämäni katkeraa lientäni ja joudun vielä katsomaan sivusta, kun lapseni joskus hylkää minut tai joutuu elämään koko aikuiselämänsä maksaen minun virheitteni seurauksista. Sitäkö me vanhempina lapsillemme toivomme ja haluamme?

Erojen katkeroittamana unohdamme usein sen, että lapsemme ovat meille annettu lahja ja heitä tulisi vaalia ja rakastaa. Vanhemman tehtävä on, elämäntilanteestamme riippumatta, olla luotettavia ja turvallisia aikuisia lastemme elämässä. Meillä tulisi olla kyky ymmärtää omia vajavaisuuksiamme, heikkouksiamme ja epätäydellisyyttämme ja tarvittaessa hakea niihin sopivaa apua, eikä kaataa ”jätettämme” lastemme niskaan. Vaikka meille joskus rakkaasta ihmisestä saattaa tulla eron myötä vihattu ja halveksittu ex-puoliso, niin lapsellemme hän on yhä toinen vanhempi (silloinkin kun hän ei ole läsnä). Luulemme, etteivät lapset ymmärrä tai näe vihaamme mutta jonain päivänä saatamme joutua hämmästymään sitä, mitä kaikkea lapsemme kantavatkaan sisällään. Sen sijaan, että vahingoittaisimme lapsiamme tai pyrkisimme toisten vanhempien silmissä keräämään sulkia hattuihimme, voisimme opetella olemaan toisillemme, myös lapsille, avoimempia ja kertoa rakentavasti tunteistamme, niistä ikävistäkin. Joskus se, että vanhempi pystyy pyytämään anteeksi tekojaan ja sanojaan lapselta, joka on saanut meidän vanhempien kypsymättömyydestä, vihasta, katkeruudesta, osaamattomuudesta tai epätäydellisyydestä johtuen haavoja, on monta kertaa parantavampaa ja rakkaudellisempaa, kuin mitkään sirkushuvit tai lahjat, joilla niin monesti yritetään paikata syyllisyyttämme.

Poistetaanko sulat hatuistamme!