Mayday!
Viime
kuukausina elämääni on tulvinut monenlaisia viestejä. Jokainen viesti on omalla
kauneudellaan ja karuudellaan pysäyttänyt ja vienyt syvälle minuuteeni
tutkimaan omaa asennettani ja suhtautumistani elämään, ihmisiin ja tapaani
täyttää ja käyttää aikaani. Usein aikamme menee
paljolti töissä, opiskeluissa, lastenkasvatuksessa, harrastuksissa,
omaisuuden-, tavaran-, rahan-, arvonimien-, maineen ja kunnian keräämisessä,
niin ettemme useinkaan pysähdy miettimään mitä tämän kaiken takana on. Kunnes
tulee se äkkipysäytys. Ja yleensä me pysähdymme vasta sitten, kun isku on
tarpeeksi kova.
Maailmamme tulvii kaikenlaisia viestejä. Siinä metelissä voi monet hätähuudot
hukkua ja jäädä kuulematta tai kuuntelematta. Olemmeko liian kiinni kaikessa
touhuissamme ja tekemisiämme, niin ettemme ehdi pysähtymään? Haluaisin uskoa,
että me olemme viisaampia, kuin miltä näytämme. Että me emme aina
tarvitsisi karua pysäytystä, vaan kuulisimme ne viestit mitkä meille itse
kullekin saatetaan sanoa: ”Mun pääni on sekaisin, enkä taida pystyä itseäni
auttamaan.” Minusta ei ollut nyt auttajaksi mutta opettelen
vastaanottamaan hätäviestejä.
Kuolema. Se pysäyttää, ainakin silloin kun se osuu tarpeeksi
lähelle.
Viime syksyn lopulla tapasin kauppareissulla serkkuni, jonka kanssa paljon
nuoruudessani vietin aikaani. Hetken juttelimme kuulumisiamme ja kun kysyin
miten hän voi, vastaus ei ollut, kuten yleensä, että ihan hyvin. Siinä arjen
”kiireeni” keskellä vastasin hänelle: ”Kannattaisi hakea apua. Soitellaan ja
jutellaan lisää”. Tapaamisestamme vain muutaman kuukauden jälkeen sain
muistutuksen hänen sanoistaan ja lupauksestani. Se oli isku, joka
pysäytti. En ollut reagoinut hätähuutoon. Hän oli tappanut itsensä.
Olin poissa kotoa, kun hautajaiset pidettiin. Vietin omat hautajaiset hänelle
kaukana meren äärellä. Tunneryöppyni sisälsi surua, vihaa, häpeää, syyllisyyttä
ja katumusta kaikesta mitä oli tehty ja jäänyt tekemättä. ”Mitä jos”-
kysymykset valtasivat pääni ja ajatukseni. Viha siitä, että hän oli päättänyt
elämänsä niin traagisesti, oli kovin voimakasta, samoin se pohjaton suru, että
olimme menettäneet yhden rakkaimmistamme. Syyllisyys ja häpeä seurasivat
pitkään, koska en ollut ”ehtinyt” soitella hänelle, kuten olin luvannut. En
voinut muuttaa asiaa, vaikka miten sitä toivoin ja rukoilin.
Lohdukseni
näin unen hänestä. Unessa istuin hänen vierellään veden alla ja hukuin hänen
kanssaan. Se oli painajaisuni mutta muuttui lopulta lohdutuksekseni. Unessa hän
piti kädestäni kiinni ja katsoi minuun. Hätä ja ahdistus paistoivat hänen
silmistään ja ote kädessäni tiukkeni. Olisin halunnut vetää hänet ylös pinnalle
mutta en kyennyt, sillä hän oli sitonut itsensä alas laiturin jalkaan. Näin
kuinka hän taisteli hengestään ja kuinka viimeinen ryöppäys tulvi hänen
suustaan. Samalla kuulin hänen huutonsa. Se oli vain yksi sana mutta samalla
hetkellä, kun hän sen huusi, ahdistus ja tuska poistuivat hänen silmistään ja
hän lähti luotani. Minä jäin pitämään hänen kädestään ja katsoin hänen
kasvojaan. Ne olivat levolliset ja tyynet, kuten minäkin. Sain unen kautta
lohdutuksen, että jonain päivänä me vielä kohtaamme ja kenties sitten jatkamme
siitä mikä kesken täällä jäi.
Viesti tuli
kohti ja minä ohitin sen. Toivon todella, että otin opikseni mutta en voi antaa
mitään takeita siitä. On helppoa listata asioita mitkä ovat meille
tärkeitä mutta olen viisaimmilta kuullut, että tärkeimmät asiat ihmisen
elämässä ovat ne, joilla hän täyttää ja käyttää aikansa. Kuinka monen olenkaan
kuullut surkuttelevan sitä, ettei antanut enemmän aikaansa perheelleen,
lapsilleen, sukulaisilleen ja ystävilleen.
Otan osaa suruusi. Meilläkin käsitellään juuri samantyylistä läheisen poismenoa ja hautajaisia ei pysty nykytilanteesta johtuen järjestää heti. Tsemppiä surutyöhön ja kevääseen!
VastaaPoistaKiitos sanoistasi Eetu! Samoin voimia sinullekin surussasi ja toivotaan, että saat pian läheisesi haudan lepoon. Valoa kevääseen kaikesta huolimatta!
Poista