Muistot mukanani

Pian lähestyvä ystävänpäivä sai miettimään ystävyyssuhteitani elämän varreltani. En voi sanoa, että olisin kovin ystäväpäivän hössöttäjä, kun en sitä oikein ole minkään muidenkaan juhlapyhien suhteen. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettenkö arvostasi ystäviäni, päinvastoin! Kun mietin menneitä ja nykyisiä ystävyyssuhteitani, tunnen lämmintä väristystä sydämessäni monien kasvojen ja nimien kohdalla, joita olen saanut ystävinä pitää. Kaikki ystävyyssuhteet eivät ole matkassani enää kuin muistoissani mutta ajattelen, että niin asian laidan tuleekin olla. En kykenisi edes ylläpitämään monia ystävyyssuhteita, aikani ei vain yksinkertaisesti riittäisi siihen. Elämäntilanteiden muuttuessa usein myös ystäväsuhteet muuttuvat tai jäävät reitin varrelle. Olivatpa syyt sitten mitkä tahansa siihen, että joku ystävyyssuhde hiipuu muistoihin niin koen, että jokaisella ystävällä on ollut omanlaisensa muistojälki, jonka hän on minuun jättänyt.

Aina ei toki voi sanoa, että ystävyyssuhde on ainoastaan virkistänyt tai ravinnut, toisinaan ystävyydestä on saanut tikkuja sormeen tai puukosta selkään. Siltikin jokainen, jota kutsuin joskus tai kutsun tänään ystäväkseni, on osoittanut jossain vaiheessa minulle rakkautta, lämpöä, tukeaan, rohkaisua, herskyvää iloa ja yhteisiä ”samataajuus”-hetkiä. Niistä muistoista on hyvä pitää kiinni ja samalla antaa mustien muistojen jatkaa kulkuaan. Kun toimin näin, koen saavani ystävyyssuhteistani juuri sen minkä tarvitsenkin, jokaisen ystävän jättämän jäljen sydämeeni, jota voin tuossa kiikkustuolissani iltaruskon aikana muistella. Haluan muutaman muiston jakaa kanssasi niistä hetkistä, joita olen ystävieni kanssa saanut elää.

Lapsuuden ystävän kanssa oli hurjan jännää, kun päästiin kahden kokemaan lehmä emon vasikointia. Siinä kyllä tutisi puntit, kun ensimmäisen vasikan ulos saatuamme, alkoi toisen mokoman sorkat työntymään emosta ulos. Onneksi ystäväni oli rohkea ja urhoollinen. Hän sai vasikan kanssani vedettyä emästä ulos ja uskalsi vielä purren rikkoa sikiökalvon, joka ei käsivoimin suostunut rikkoutumaan. Voi sitä ylpeyden määrää kun talon isäntä tuli paikalle ja me saimme esitellä ne kaksi vasikkaa, jotka olimme maailmaan auttaneet!

Ajokortti ikäisenä oli tietenkin hienoa kruisailla ystävän isän autolla pitkin kyliä. Siinä kyllä joskus piti naurua pidätellä kun eräänkin kerran ihmettelin ystäväni ajaessa, että tuntui kuin auto olisi ollut kallellaan. Siitä kun mainitsin, niin ystävä hermoillessaan tuiskahti, että mitäs laittavat noita korotettuja kävelyteitä tienvarsiin! Pokkana sitten vain pieni korjausliike ja taas mentiin.

Sattui niitä ajomokia minullekin. Erään kerran yhden ystävän kanssa oltiin pääkaupungissa ajelemassa, kun huomasimme, että ihmiset katselivat ja osoittelivat kovin hämmästyneitä meitä. Hiukan siinä alkoi hiki kohoamaan otsaan kun huomasin ajavani korotetulla metroraiteilla ja vastaan tuli metro. Siinä ei ehtinyt kuin kääntää rattia ja ison tömäyksen jälkeen oltiinkin taas sievästi ajoradalla. Sitten vain vilkutettiin ja hymyiltiin kauniisti ihmisille, jotka kauhistuneina seurasivat maalaislikkojen matkantekoa.

Aikuisiällä kun ystävän kanssa etsittiin sitä elinkumppania, niin mietittiin monet kerrat, että mistä mahtaisi meille ukot löytyä. Päätettiin kierrellä kaikki mahdolliset ja mahdottomat tanssipaikat ja kerran sitten eksyttiinkin senioritansseihin. Kyllä saatiin jalat allemme, kun vanhemman puoleiset herrasmiehet lähestyivät meitä innolla tanssiin hakemaan. Siinä kyllä nauruhermoja kutkutti kun huomattiin, että ainakin olisi vientiä ollut.

Niin on monta muistoa, niin monenlaista tunnetta ja värikästä tapahtumaa, että innolla odotan mitä kaikkea mahtaakaan vielä reitilleni tulla. Toivottavasti minun jättämä muistojälkeni sinuun on jotain mitä voit muistella hymyssä suin ja pystyt ne minun aiheuttamat tikut nyppimään sormistasi.

Kiitos jättämästäsi muistoista, sinä, joka olit, olet tai tulet olemaan ystäväni tämän elämänretkeni reitillä!

Muistojen kärryt